Nykytilan säilyttämistä siltä osin, että ennakkotunnustamisasiakirjat kiertäisivät edelleen säännönmukaisesti lastenvalvojilla tarkistettavina ennen niiden toimittamista Digi- ja väestötietovirastolle, ei voitu pitää perusteltuna. Tämä menettelytapa on todettu hallinnolliselta kannalta katsottuna hyvin raskaaksi suhteessa siitä lapsiperheille koituvaan hyötyyn. Lastenvalvojien työpanos on ehdotuksen myötä mahdollista kohdentaa huomattavasti paremmin lapsiperheitä palvelevalla tavalla.
Yhtenä vaihtoehtona nyt ehdotetulle niin sanotulle puolidigitaaliseen malliin perustuvalle ratkaisulle olisi ollut nykytilan säilyttäminen siltä osin, ettei asiakirjaliikennettä olisi lainkaan sähköistetty. Pohdittua mallia olisi puoltanut se, ettei asiakirjaprosessin sähköistämiseen liittyviä taloudellisia kustannuksia olisi syntynyt. Toisaalta tämä vaihtoehto olisi ruuhkauttanut Digi- ja väestötietoviraston työskentelyn ja edellyttänyt pysyvien henkilötyövuosien merkittävää lisäystä. Nämä kustannukset olisivat kertautuneet vuosittain, eikä malli olisi edistänyt valtion palveluiden sähköistämistavoitteita. Esillä ollutta mallia ei voitu pitää kestävänä ratkaisuna.
Toisena vaihtoehtoisena toteuttamistapana valmistelussa on ollut esillä täysin digitalisoitu malli. Tässä mallissa tunnustaja ja tunnustuksen hyväksyjä voisivat kirjautua sähköiseen järjestelmään esimerkiksi omilla pankkitunnuksillaan ilman, että vanhemmuuden tunnustaminen olisi paikkaan sidottua. Ehdotettu malli olisi kuitenkin edellyttänyt sellaisten periaatteellisten lähtökohtien kuten tunnustamisen ja tunnustamisen hyväksymisen välittömyysperiaatteen ja henkilökohtaisuuden uudelleenarviointia. Mallilla olisi voinut olla myös väärien isyyksien ja äitiyksien määriä lisäävä vaikutus ja siten myös olennaisia vaikutuksia lapsen oikeudelliseen asemaan. Myös virheiden korjaamiseksi tarvittava viranomaistyö olisi todennäköisesti lisääntynyt.
Kolmantena vaihtoehtona valmistelussa on ollut nyt ehdotettu niin sanottu puolidigitaalinen malli, jossa viranomaislähtöinen prosessi sähköistetään. Vaikka nyt esitetyssä mallissa vanhemmat allekirjoittavat tunnustamisasiakirjat äitiysneuvolassa ja allekirjoitukset lähetetään postitse Digi- ja väestötietovirastoon skannattaviksi, lainsäädäntöratkaisu on kirjoitettu tavalla, joka mahdollistaa jatkossa myös sähköisen tunnistautumisen ja sähköisen allekirjoittamisen äitiysneuvolakäynnin yhteydessä. Tätä ei katsottu olevan vielä teknisesti mahdollista toteuttaa tässä yhteydessä, mutta valtion sähköisten tunnistautumis- ja allekirjoitusratkaisujen kehittyessä tilanne voi tältä osin muuttua.
Vanhemmuuden kumoamista koskevan kanteen määräaikasääntelyn arvioinnin yhteydessä pohdittiin yhtenä vaihtoehtona myös sitä, että kumoamiskanteen määräaikasääntelystä luovuttaisiin kokonaan. Vaikka tämä vaihtoehto yhtäältä tukisi lapsen oikeutta tietää alkuperänsä, olisi se monella tapaa myös ongelmallinen. Lapsen edun mukaista on, että epäselvät vanhemmuudet selvitetään mahdollisimman pian lapsen syntymän jälkeen. Kannemääräajan säilyttäminen tukee tätä tavoitetta. Myös ehdotuksesta saadussa lausuntopalautteessa korostui tarve huolellisesti tasapainottaa kumoamiskanteisiin liittyviä ristikkäisiä tavoitteita ja varmistua siitä, että myös näissä tilanteissa päätöksentekoa ohjaa lapsen etu eikä vanhempien välisten ristiriitojen ratkaiseminen.
Isyyden ja äitiyden määräytymistä koskevat kansalliset ratkaisut poikkeavat toisistaan Euroopan unionin jäsenvaltioidenkin kesken, mutta kansainvälisesti omaksuttu peruslähtökohta on, että lapsen isäksi oletetaan mies, joka on avioliitossa lapsen äidin kanssa lapsen syntymän aikaan (niin sanottu pater est -sääntö). Niin ikään lapsen synnyttänyttä naista pidetään yleensä lapsen äitinä riippumatta siitä, onko kansallisessa lainsäädännössä omaksuttu yleinen äitiyttä koskeva määritelmä vai onko äitiyden määritelmä rajattu hedelmöityshoitotilanteisiin.
Erityisesti hallinnolliset mekanismit isyyden vahvistamiseksi kaikissa muissa tapauksissa poikkeavat eri valtioissa merkittävästi toisistaan. Kansalliset ratkaisut eroavat myös sen suhteen, onko naisparin mahdollista hakeutua yhdessä hedelmöityshoitoihin ja onko näin syntyneelle lapselle mahdollista vahvistaa kahta äitiä. Lainsäädäntöratkaisut eroavat Pohjoismaidenkin kesken siinä, kutsutaanko toista äitiyttä äitiydeksi vai vanhemmuudeksi. Eroja ilmenee myös isyyden kumoamista koskevissa kannemääräajoissa. Toisaalta Pohjoismaiden järjestelmissä on havaittavissa merkittäviä yhtäläisyyksiä esimerkiksi isyyden ja äitiyden tunnustamisen sähköistämistavoitteiden osalta.