Kaupparekisterissä oli vuoden 2020 alussa yhteensä 89 008 asunto-osakeyhtiötä. Kattavimmat tiedot näistä yhtiöistä on kertynyt verotuksen perusteella Verohallinnolle, jolla on tiedot noin 76 000 asunto-osakeyhtiön sijainnista, perustamisajankohdasta ja koosta. Verohallinnon tiedot asunto-osakeyhtiöistä vaihtelevat muun muassa sen mukaan, onko yhtiö toimiva vai toimimaton, omistaako yhtiö kiinteistön ja onko yhtiön osakeryhmiä myyty. Verohallinnon tietojen mukaan asunto-osakeyhtiöt jakautuvat maantieteellisesti siten, että 24 % yhtiöistä on pääkaupunkiseudulla (Helsinki, Vantaa, Espoo, Kauniainen), 4 % Tampereella, 4 % Turussa, 3 % Oulussa, 3 % Jyväskylässä, 2 % Kuopiossa. Loput 60 % asunto-osakeyhtiöistä jakautuu tasaisemmin, kuitenkin siten, että edellä mainittujen kaupunkiseutujen lähialueilla on suhteessa enemmän asunto-osakeyhtiöitä. Perustamisajankohtien perusteella Verohallinnon tiedossa olevat taloyhtiöt jakautuvat siten, että 2 % yhtiöistä on perustettu vuosina 1896–1930, 2 % vuosina 1931–1950, 4 % vuosina 1951–1960, 10 % vuosina 1961–1970, 21 % vuosina 1971–1980, 33 % vuosina 1981–1990, 11 % vuosina 1991–2000, 13 % vuosina 2001–2010 ja 4 % vuosina 2011–2016. Kokoluokan suhteen Verohallinnon tiedossa olevat asunto-osakeyhtiöt jakautuvat siten, että yhden osakehuoneiston yhtiöitä on 7 %, kahden osakehuoneiston yhtiöitä 12 %, 3–5 osakehuoneiston yhtiöitä 20 %, 6–10 osakehuoneiston yhtiöitä 21 %, 11–20 osakehuoneiston yhtiöitä 20 %, 21–30 osakehuoneiston yhtiöitä 10 %, 31–40 osakehuoneiston yhtiöitä 5 %, 41–50 osakehuoneiston yhtiöitä 3 % ja yli 50 osakehuoneiston yhtiöitä 4 %. Verohallinnon tiedossa olevista asunto-osakeyhtiöistä 7 %:ssa on asuinhuoneistojen lisäksi liikehuoneistoja. Noin neljännes liikehuoneistoista (26 %) on pääkaupunkiseudulla sijaitsevissa taloyhtiöissä.
Osakkeenomistaja on velvollinen maksamaan yhtiön menojen kattamiseksi yhtiövastiketta yhtiöjärjestyksessä määrättyjen perusteiden mukaan (AOYL 3:1 §). Yhtiövastikkeella voidaan kattaa muun muassa yhtiön menot, jotka aiheutuvat yhtiön toimintaan taikka kiinteistön tai rakennuksen käyttöön liittyvän hyödykkeen yhteishankinnasta ja yhtiölle kuuluvista velvoitteista (AOYL 3:2.1 §:n 4 kohta). Vastikkeen maksuperusteeksi voidaan määrätä esimerkiksi huoneiston pinta-ala, osakkeiden lukumäärä taikka veden, sähkön, lämmön tai muun hyödykkeen todellinen tai luotettavasti arvioitavissa oleva kulutus. Vastikkeen maksuperusteena voi olla myös huoneistossa asuvien tai sitä muuten käyttävien henkilöiden lukumäärä, jolloin osakkaan on ilmoitettava mainittujen henkilöiden määrä yhtiölle (AOYL 3:4 §). Käytännössä vastikkeen maksuperustetta (tai -perusteita, yhtiöjärjestys kokonaisuutena huomioon ottaen) määrätessä pyritään kustannusten ennakoitavaan ja oikeudenmukaiseen jakautumiseen osakkaiden kesken ja otetaan huomioon yhtiön hallinnon hoitoon liittyvät tarpeet. Vesimaksu-vastikkeen osalta voidaan ottaa huomioon esimerkiksi kulutuksen mittaamiseen liittyvät kustannukset ja hyödyt, yhtiön hallinnon hoitoon käytettävissä olevat resurssit sekä se, minkälaisia osakehuoneistoja (esim. asuinhuoneistot, liikehuoneistot jne.) taloyhtiössä on.
Direktiivin 9 artiklassa säädetään ainoastaan kaasun ja sähkön mittareista ja siitä on kumottu lämpöä, jäähdytystä ja kotitalouksien lämmintä käyttövettä koskevat säännökset, jotka on siirretty uusiin 9 a ja 9 b artikloihin.
Direktiivi sallii, kuten salli ennen muuttamistaankin, lämmityksen ja jäähdytyksen huoneistokohtaista mittausta ja laskutusta koskevista säännöksistä poikkeamisen, jos käyttäjäkohtaisten kulutusmittareiden käyttö ei ole teknisesti mahdollista tai kustannustehokasta eikä lämmityskustannusten jakolaitteiden asentaminen olisi kustannustehokasta. Suomessa olemassa olevissa rakennuksissa yksittäisen huoneistokohtaisen mittarin asentamiseen liittyvien teknisten ongelmien vuoksi jouduttaisiin useimmiten ottamaan käyttöön lämmityskustannusten jakolaitteet. Tehtyjen selvitysten mukaan näillä ei Suomessa saada merkittävää energiansäästöä ja jakolaitteiden kustannukset ovat suuremmat kuin niiden käyttöönotosta mahdollisesti saavutettava energiansäästön kustannushyöty. Näillä perusteilla huoneistokohtaisen lämmityksen mittausta ja kustannusten jakolaitteiden asentamista ja käyttöä ei ole Suomessa säädetty pakolliseksi.
Perusoikeuskirjassa ei ole suoria määräyksiä taannehtivuudesta. Siihen liittyen POK 53 artiklassa määrätään kuitenkin perusoikeuskirjan sisältämien oikeuksien tasosta (”Tämän perusoikeuskirjan määräyksiä ei saa tulkita siten, että ne rajoittaisivat tai loukkaisivat niitä ihmisoikeuksia ja perusvapauksia, jotka asianomaisella soveltamisalalla tunnustetaan - - sekä jäsenvaltioiden valtiosäännöissä.”), jonka merkitys on jäänyt käytännössä suppeaksi mm. EU-oikeuden etusijaperiaatteen vuoksi. POK 54 artikla taas sisältää määräyksen oikeuksien väärinkäytön kiellosta (”Tämän perusoikeuskirjan määräysten ei saa tulkita antavan oikeutta ryhtyä sellaiseen toimintaan tai tehdä sellaista tekoa, jonka tarkoituksena on tehdä tyhjäksi jokin tässä perusoikeuskirjassa tunnustettu oikeus tai vapaus tai rajoittaa sitä laajemmalti kuin tässä perusoikeuskirjassa on sallittu.”). Koska molemmat määräykset on kirjoitettu yleisellä tasolla, niistä ei voi saada suoraa soveltamisapua nyt puheena olevaan taannehtivuutta koskevaan kysymykseen.
Taloyhtiö vastaa siitä, että vesimittari soveltuu käyttötarkoitukseen ja toimii jatkuvasti luotettavasti. Käytännössä taloyhtiö voi osoittaa mittareiden ja niiden asentamisen vaatimustenmukaisuuden esimerkiksi rakennuttajalta ja/tai urakoitsijalta saadulla dokumentaatiolla. Mikäli tällaista dokumentaatiota ei ole olemassa, voi taloyhtiö pyrkiä osoittamaan asiantuntijan avulla, että mittari on asennettu oikein. Tämä voi tapahtua esimerkiksi vertaamalla asennusta laitevalmistajan asennusohjeeseen.
Artiklan 3 kohdanmukaan on säädettävä siitä, kuka vastaa artiklan 1 ja 2 kohdassa tarkoitettujen tietojen toimittamisesta loppukäyttäjille, joilla ei ole sopimusta energian toimittajan kanssa.