Jatkovalmisteluvaiheessa ulkomailla alaikäisenä solmitun avioliiton tunnustamista koskeva ehdotus on pidetty ennallaan. Laajempi tunnustamatta jättäminen muun muassa rajoittaisi ulkomailla alaikäisenä avioliiton solmineen henkilön mahdollisuutta hakea avioeroa Suomessa, mitä ei ole pidetty perusteltuna. Lainmuutoksen mahdollisia riskejä voidaan ehkäistä ehdotettuun säännökseen liittyvää poikkeusta soveltamalla. Ehdotuksen perusteluja on selostettu laajemmin jaksoissa 4.1.2 ja 5.1.2.
Avioliiton solmimisessa lähtökohtana on se, että avioliitto solmitaan molempien puolisoiden omasta vapaasta tahdosta. Pakottamalla solmitun avioliiton kumoamissääntely on viesti siitä, että oikeusjärjestyksemme ei hyväksy pakottamalla solmittua avioliittoa. Avioliittoon pakotetulle mahdollisuus pakottamalla solmitun avioliiton purkamiseen myös muutoin kuin avioerolla on tärkeää. .
Pakottamalla solmitun avioliiton purkamisen erillissääntelyssä on päädytty avioliiton kumoamiseen, koska se antaa avioliittoon pakotetulle sekä oikeudellista että taloudellista suojaa toisin kuin avioliiton vahvistaminen mitättömäksi. Avioliiton kumoaminen on oikeusvaikutuksiltaan myös liitosta syntyneen lapsen edun mukainen ratkaisu. Puolison siviilisäädyn kannalta ehdotettu avioliiton kumoamista koskeva sääntely on myös parempi vaihtoehto kuin se, että pakottamalla solmittu avioliitto säädettäisiin purettavaksi avioerolla ilman harkinta-aikaa.
Euroopan unionissa avioliiton purkamista koskevien ratkaisujen tunnustamisesta säädetään niin sanotussa Bryssel IIa –asetuksessa (Neuvoston asetus (EY) N:o 2201/2003, annettu 27.11.2003, tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta avioliittoa ja vanhempainvastuuta koskevissa asioissa ja asetuksen (EY) N:o 1347/2000 kumoamisesta). Päätöksen siitä, kuuluvatko avioliiton kumoamista koskevat suomalaiset päätökset asetuksen soveltamisalaan, tekee viime kädessä Euroopan unionin tuomioistuin. Asetuksen johdantokappaleiden ja asetuksen taustalla olevaan, vuonna 1998 tehtyyn yleissopimukseen liittyvän selitysmuistion (EYVL C 221, 16.7.1998, s. 27) perusteella voitaneen tulkita, että avioliiton kumoamista koskevat päätökset kuuluvat yhtenä avioliiton purkamismuotona asetuksen soveltamisalaan ja liikkuvat siten Euroopan unionin alueella. Kysymys Suomessa avioliiton kumoamisesta annetun päätöksen tunnustamisesta muissa valtioissa on selvitettävä kunkin valtion osalta erikseen.
Tiedossa ei ole, että sääntely olisi aiheuttanut käytännön ongelmia. Suomea sitovat kansainväliset velvoitteet eivät myöskään edellytä lainsäädännön muuttamista. Huomiota on kuitenkin kiinnitetty siihen, että avioeron jälkeen avioliittoon pakotettu henkilö katsotaan eronneeksi, vaikkei perusteita avioliiton solmimiseen olisi koskaan ollut käsillä. Joissain yhteisöissä avioeroon voi liittyä voimakas stigma. Sen vuoksi on pidetty tärkeänä mahdollisuutta purkaa avioliitto niin, että avioliittoon pakotetun henkilön siviilisääty ei ole avioliiton purkamisen jälkeen ”eronnut”.
Ehdotetun lainsäädäntömuutoksen alaan kuuluvien tapausten määrästä, luonteesta tai nykyisestä soveltamiskäytännöstä ei ole kattavaa tietoa, koska ulkomaisen avioliiton tunnustaminen voi edellä jaksossa 2.3 selostetun mukaisesti tulla esille hyvin monen eri asian yhteydessä ja eri viranomaisissa. Tapaukset ovat myös moninaisia. Näistä syistä ei ole mahdollista selkeästi ennakoida, missä määrin ehdotettu lainsäädäntömuutos tosiasiassa muuttaa tapausten arviointien lopputuloksia, jos niitä verrataan nykyisen lainsäädännön perusteella tehtyihin tunnustamisratkaisuihin. Suomalaista lainsäädäntöä kiertäen tapahtunut ulkomainen avioliitto voidaan jo nyt jättää tunnustamatta ehdottomuusperiaatteen nojalla. Alaikäisavioliittojen poikkeusluvan poistaminen Suomessa solmituilta avioliitoilta vuonna 2018 on myös voinut johtaa soveltamiskäytännön kiristymiseen ulkomaisten alaikäisavioliittojen tunnustamisenkin osalta. On siten mahdollista, että ehdotetulla lainsäädäntömuutoksella ei ole vaikutusta tunnustamisratkaisujen lopputulokseen.
YK:n kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskeva yleissopimus (CEDAW) on ratifioitu Suomessa vuonna 1986 (SopS 68/1986). Sen 16 artiklan mukaan sopimusvaltioiden tulee ryhtyä kaikkiin tarvittaviin toimiin sen edistämiseksi, että avioliiton tulee perustua molempien osapuolien vapaaseen tahtoon. Artiklan 2 kohdan mukaan lapsen kihlaaminen ja lapsiavioliitto on katsottava mitättömiksi ja ryhdyttävä kaikkiin tarvittaviin toimenpiteisiin, mukaan lukien lainsäädäntötoimet, avioliiton solmimisen vähimmäisiän määräämiseksi ja avioliittojen viralliseen väestörekisteriin kirjaamisen pakolliseksi saattamiseksi.