YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksessa on vahvistettu nimenomaan lapsille kuuluvat ihmisoikeudet. Vuonna 1989 hyväksytty sopimus tuli Suomessa voimaan vuonna 1990 (SopS 59–60/1991). Sopimuksen toteutumista valvoo YK:n lapsen oikeuksien komitea. Komitea julkaisee yleiskommentteja sopimuksen artiklojen tulkinnasta. Sopimusvaltiot ovat sitoutuneet ryhtymään kaikkiin tarpeellisiin lainsäädännöllisiin, hallinnollisiin ja muihin toimiin sopimuksessa tunnustettujen oikeuksien toteuttamiseksi ja turvaamaan ne yhtäläisesti kaikille niiden lainkäyttövallan alaisille lapsille.
Pääministeri Sanna Marinin hallitusohjelmaan sisältyy useita ihmiskaupan torjuntaan liittyviä tavoitteita. Ihmiskaupan ehkäisemiseksi ja vähentämiseksi sekä ihmiskaupan uhrien aseman parantamiseksi hyväksyttiin toukokuussa 2021 poikkihallinnollinen toimintaohjelma. Ohjelmaa toimeenpannaan vuosina 2021–2023.
Jos pakottamalla solmitun avioliiton voisi purkaa avioerolla ilman harkinta-aikaa, eron saisi ilman kuuden kuukauden viivettä. Etuna olisi avioliiton päättymiseen liittyvät liitännäisseuraamukset, jotka olisivat selkeitä ja ennakoitavia. Kansainvälisesti yhtenäisellä tavalla ymmärretty avioeron käsite voisi olla etu rajat ylittävissä tilanteissa. Viivettä ja todennäköisesti lisäkustannuksia tulisi kuitenkin siitä, että hakijan olisi esitettävä tuomioistuimelle näyttö avioliittoon pakottamisesta. Haittapuolena olisi myös se, että henkilön siviilisääty olisi avioliiton purkamisen jälkeen eronnut.
Pakkoavioliittojen luonteesta tai määrästä Suomessa ei ole tarkkaa tietoa tai tilastoja. Selvää on kuitenkin se, että pakkoavioliitot ovat olemassa oleva ilmiö myös Suomessa. Selvitysten mukaan Suomessa esiin tulevissa pakkoavioliitoissa on useimmiten kysymys alun perin muualla kuin Suomessa solmitusta avioliitosta.
Ehdotus vahvistaa Suomessa asuvien henkilöiden yhdenvertaisuutta, kun kaikkien Suomessa asuvien henkilöiden avioliittojen alaikäraja on lähtökohtaisesti 18 vuotta.
Avioliiton purkaminen sillä perusteella, että osapuoli on avioliittoon pakotettu, ei voi olla ilmoitusasia, vaan edellyttää näyttöä siitä, että avioliitto on solmittu ilman osapuolen vapaata tahdonmuodostusta. Näytön esittämiseen liittyvät haasteet koskevat kaikkia sääntelyvaihtoehtoja. Kun tavoitteena on ensisijaisesti pakottamalla solmitun avioliiton uhrin mahdollisuus vapautua avioliitosta aiempi siviilisäätynsä säilyttäen, ehdotettu kumoamissääntely on selvitellyistä vaihtoehdoista kannatettavin.
Avioliiton kumoamismenettelystä seuraa yleisille tuomioistuimille uudenlaisia hakemusasioita. Hakemusten määrän oletetaan olevan hyvin pieni, arviolta joitakin yksittäisiä tapauksia vuodessa. Ainakin osassa näistä asiaan osallisten voidaan olettaa saavan oikeusapua. Tuomioistuinasioiden kokonaismäärä ei toisaalta muutu, sillä avioliiton kumoaminen on avioerolle vaihtoehtoinen avioliiton purkamismenettely. Kun kyse on uudenlaisesta asiasta, hakemusten tuomioistuinkäsittelystä ja oikeusavusta valtiolle aiheutuvien kustannusten määrää on vaikea arvioida. Avioeroasiaan verrattuna avioliiton kumoamista koskevan asian tuomioistuinkäsittely on kuitenkin laajempi ja sisältää todennäköisesti myös käsittelyn suullisessa istunnossa. Jos yhden tapauksen käsittelystä ja oikeusavusta valtiolle aiheutuva lisäkustannus olisi yhteensä 5000 euroa ja jos pitkällä tähtäimellä tapauksia olisi 5–10 vuodessa, voitaisiin avioliiton kumoamista koskevien asioiden käsittelystä karkeasti arvioida aiheutuvan 25 000–50 000 euron vuotuinen kustannus valtiolle.