Lastensuojelulain muuttamisesta annetun lain (542/2019) siirtymäsäännöstä esitetään selvennettävän siten, että lainsäädännön valmistelun lähtökohdan mukaisesti jälkihuollon ikärajan muutosta alettaisiin soveltaa lainmuutoksen voimaantulopäivänä. Jälkihuollon järjestämisvelvollisuutta koskevaa uutta 75 §:n 3 momenttia ei sovellettaisi takautuvasti lakia edeltävään aikaan. Tämä tarkoittaisi, että jälkihuollon ikärajan nousu koskisi niitä lapsia ja nuoria, joilla on oikeus jälkihuoltoon 1.1.2020. Lainmuutoksessa ei edellytetty tai otettu kantaa lain takautuvaan soveltamiseen, mistä olisi säädettävä erikseen.
Lastensuojelulaki mahdollistaa jatkossakin, että kunta voi tarjota jälkihuoltoa myös niille nuorille ja lapsille, joilla ei ole subjektiivista oikeutta jälkihuoltoon tai joiden oikeus jälkihuoltoon on nykyisen lain mukaan päättynyt ennen 1.1.2020, mikäli tuki katsotaan tarpeelliseksi.
Esityksen tavoitteena on korjata lastensuojelulain säännöksiä ajantasaiseksi vastaamaan eduskunnassa jo hyväksyttyjä lainmuutoksia. Tavoitteena on selkeän ja ajantasaisen lainsäädännön ylläpitäminen, jotta asianosaisten ja lainsoveltajien on helpompi ymmärtää mikä on voimassaolevaa lainsäädäntöä.
Esityksen tarkoituksena on tehdä lastensuojelulakiin eduskunnan hyväksymän lastensuojelulain muutoksen (542/2019) edellyttämät jälkihuollon ikärajan teknisestä muutoksesta aiheutuvat tarkennukset sekä täsmentää voimaantulosäännöstä edellä jaksossa 2 esitettyjen ehdotettujen muutosten mukaisesti. Esityksen tarkoituksena on lisäksi korjata lastensuojelulain 92 §:n viittaussäännökset ajantasaisiksi jaksossa 2.2. esitetyllä tavalla.
Valmistelussa on pohdittu mahdollisuutta säätää lastensuojelulaissa poikkeus hallintoprosessilaissa säädettyyn valituslupajärjestelmään ja siten säilyttää vapaa muutoksenhakuoikeus korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Poikkeuksen säätämistä on harkittu erityisesti vastentahtoista huostaanottoa ja sijaishuoltoa sekä lapsen tutkimista koskevissa asioissa, joissa korkein hallinto-oikeus toimii ainoana muutoksenhakuasteena.
Vapaata muutoksenhakua korkeimpaan hallinto-oikeuteen tahdonvastaisten huostaanottojen ja lapsen tutkimista koskevien lupien osalta puoltaisi näihin päätöksiin liittyvä korostunut oikeusturvan tarve. Huostaanotto merkitsee voimakasta puutumista perustuslain 7 §:n 1 momentissa turvattuun henkilökohtaiseen vapauteen samoin kuin perustuslain 10 §:n 1 momentissa säänneltyyn yksityiselämän ja perhe-elämän suojaan (PeVL 58/2006 vp). Käytännössä huostaanotto tarkoittaa useimmiten lapsen fyysistä erottamista biologisista vanhemmistaan, minkä lisäksi merkittävä osa huoltajan oikeuksista siirtyy huostaanoton jälkeen sosiaalihuollosta vastaavalle toimielimelle. Myös lapsen tutkimista koskeva lupa-asia merkitsee voimakasta julkisen vallan puuttumista lapsen ja vanhemman yksityisyyden ja perhe-elämän suojaan sekä lapsen koskemattomuuteen, vaikka päätökselle on lapsen edusta lähtevä tarve.
Säilyttämällä vapaa muutoksenhakuoikeus korkeimpaan hallinto-oikeuteen vastentahtoisten huostaanottojen ja lapsen tutkimista koskevien lupien osalta varmistettaisiin, että asianosaiset tulisivat kuulluiksi aina lastensuojelua koskevassa valitusasiassa.