C) Yrityssaneerauslain 20 §:n 2 kohdan mukaan tuomioistuin voi vastaavasti myöntää kyseisen luvan selvittäjää kuultuaan, jos vaatimuksen perusteena on 18 §:n 1 momentissa tai 33 §:n 1 momentissa tarkoitettujen suoritusten taikka 33 §:n 2 momentin mukaisen vakuuttamisvelvollisuuden laiminlyönti, joka ei ole merkitykseltään vähäinen.
merkittävänä pidettävää velkaa on syntynyt elinkeinotoiminnassa, jossa on menetelty törkeän sopimattomasti velkojia kohtaan tai laiminlyöty olennaisesti muusta kuin maksukyvyttömyydestä johtuvasta syystä lakisääteisiä velvollisuuksia tai joka on ollut pääasiallisesti keinottelunluonteista.
Ilmaisu ”maksukyvyttömyysmenettely, joka voisi johtaa velallisen likvidaatioon” tarkoittaa Suomessa yksinomaan konkurssia. Osakeyhtiöllä on velvollisuus hakeutua konkurssiin ainoastaan osakeyhtiölain 20 luvun 7 §:n 2 momentin tarkoittamassa tilanteessa. Tämän lainkohdan mukaan selvitysmiesten on haettava yhtiön asettamista konkurssiin, jos selvitystilassa olevan yhtiön varat eivät riitä sen velkojen maksamiseen. Siten säännös soveltuu ainoastaan selvitystilassa olevaan yhtiöön. Selvitystila ja yrityssaneeraus eivät voi olla vireillä yhtäaikaisesti.
Direktiivin III osastossa säädetään yritystoiminnassaan epäonnistuneiden, maksukyvyttömiksi ajautuneiden yrittäjien toisesta mahdollisuudesta. Pääperiaatteena on, että tällaisten rehellisesti toimineiden yrittäjien olisi vapauduttava heille jääneestä henkilökohtaisesta velkavastuusta kolme vuotta kestävän maksuohjelman myötä tai kolmessa vuodessa konkurssin alkamisesta. Samassa ajassa olisi lähtökohtaisesti vapauduttava myös elinkeinotoiminnan harjoittamista rajoittavista kielloista.
Johdanto-osan kappaleen 39 mukaan direktiivissä ei olisi estettävä sitä, että velalliset voivat tavanomaisen liiketoimintansa puitteissa maksaa sellaisten velkojien saatavat, joihin täytäntöönpanotoimien keskeyttäminen ei vaikuta, ja sellaisille velkojille, joihin se vaikuttaa, ne saatavat, jotka syntyvät yksittäisten täytäntöönpanotoimien keskeyttämisen aikana. Sen varmistamiseksi, että velkojat, joiden saatavat syntyivät ennen uudelleenjärjestelymenettelyn aloittamista tai yksittäisten täytäntöönpanotoimien keskeyttämistä, eivät painosta velallista maksamaan kyseisiä saatavia, joita muutoin leikattaisiin uudelleenjärjestelyohjelman toteuttamisen kautta, jäsenvaltioiden olisi voitava säätää kyseisiä saatavia koskevan velallisen maksuvelvoitteen lykkäämisestä.
Direktiivin tavoitteena on taata maksukyvyttömille mutta rehellisille yrittäjille mahdollisuus vapautua veloistaan ja aloittaa uudestaan ilman velkataakkaa enintään kolmen vuoden pituisen maksuohjelman suorittamisen jälkeen. Direktiivin puitteisiin vaikuttaisi sopivan huonosti säännös, jonka nojalla maksuohjelmaa pidennettäisiin pelkästään siitä syystä, että yrittäjän maksukyky ei mahdollista velkojen lyhennyksiä ohjelman aikana. Maksuvelvollisuudesta kokonaan vapautetun rehellisen yrittäjän olisi voitava ohjelman päättyessä vapautua velkavastuusta lähtökohtaisesti samoin ehdoin kuin yrittäjän, jonka maksukyky riittää maksuerien suorittamiseen. Maksuohjelman keston pidentäminen maksuvelvollisuuden poistamisen vuoksi olisi ristiriidassa direktiivin tavoitteiden kanssa. Velkajärjestelylain 30 §:n 4 momentin säännöstä tulee tältä osin muuttaa.
Säännöksen tarkoitus on estää tilanteet, joissa velallinen tarkoituksellisesti ajoittaa velkajärjestelyn sellaiseen aikaan, jolloin hän ei maksaisi velkojaan ollenkaan tai maksaisi niitä vain vähän. Tätä on pidetty välttämätöntä velkojien aseman ja järjestelmän yleisen hyväksyttävyyden turvaamiseksi (HE 83/2014 vp s. 11).
yksittäisten täytäntöönpanotoimien keskeyttämisen jatkaminen ei aiheuta kohtuutonta haittaa asianosaisten osapuolten oikeuksille tai eduille; tai
2 a) on maksettava työnantajan huoltokonttoritoimintaan perustuvasta työntekijän saatavasta määrä, joka vastaa hakemuksen vireilletuloa edeltäneen kolmen kuukauden aikana työsuhteesta johtuneesta palkasta tai eläkkeestä erotettuja varoja.
Esitys on ollut myös lainsäädännön arviointineuvoston arvioitavana.
Johdanto-osan kappaleen 84 mukaan henkilökohtaisia ja ammattitoimintaan liittyviä velkoja, joita ei pystytä erottamaan kohtuudella toisistaan, esimerkiksi, jos varoja käytetään sekä yrittäjän ammattitoiminnan yhteydessä että sen ulkopuolella, olisi käsiteltävä yhdessä ainoassa maksukyvyttömyysmenettelyssä. Jos jäsenvaltiot säätävät, että tällaiset velat käsitellään erillisissä maksukyvyttömyysmenettelyissä, nämä menettelyt olisi tarpeen sovittaa yhteen. Tämä direktiivi ei saisi rajoittaa jäsenvaltioiden mahdollisuutta päättää käsitellä yrittäjien kaikkia velkoja yhdessä ainoassa menettelyssä. Jäsenvaltioiden, joissa yrittäjien sallitaan jatkaa liiketoimintaansa omaan lukuunsa maksukyvyttömyysmenettelyn aikana, olisi voitava säätää, että tällaiset yrittäjät voivat joutua uuden maksukyvyttömyysmenettelyn kohteiksi, jos liiketoiminta, jota on jatkettu, tulee maksukyvyttömäksi.
Eläkelaitosten osalta tarkasteluun on otettava erityisesti työntekijän eläkelain (395/2006) 2 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetut työeläkevakuutusyhtiöt, eläkekassat ja eläkesäätiöt. Niiden voitaneen katsoa kuuluvan 1 artiklan 2 kohdan g alakohdan julkisyhteisöjä koskevan poikkeuksen piiriin, koska säännös jättää liikkumavaraa arvioida yhteisöjen asemaa kansallisen oikeuden valossa (public bodies under national law). Kaikki mainitut eläkelaitokset toteuttavat osaltaan lakisääteistä työntekijöiden eläketurvaa. Työeläkevakuutusyhtiöiden on yksityisoikeudellisesta organisaatiomuodostaan huolimatta katsottu Suomessa kuuluvan välillisen julkisen hallinnon piiriin (ks. esim. PeVL 45/1996 vp s. 3). Työeläkevakuutusyhtiöistä annetun lain (354/1997) 2 §:ssä säädetään työeläkevakuutusyhtiön tehtäväksi harjoittaa sosiaaliturvaan kuuluvaa lakisääteistä eläkevakuutusliikettä hoitamalla lakisääteisen eläketurvan toimeenpanoa. Myös esimerkiksi Tilastokeskuksen tulkinnan mukaan Suomen työeläkejärjestelmä on osa kollektiivista sosiaaliturvajärjestelmää, joka kuuluu luokitella julkisyhteisöihin.
Velkajärjestelyä ei ole tarkoitettu sellaiseksi yleiseksi menettelyksi, johon aina voitaisiin turvautua maksuvaikeuksien tai velkaongelmien ilmetessä. Tällaisen käsityksen yleistymisellä on katsottu olevan maksumoraaliakin heikentävä vaikutus. Siksi lähtökohtana on, että velkajärjestely voidaan myöntää samalle henkilölle vain yhden kerran. (HE 183/1992 vp s. 53) Esteperuste voi olla olemassa sekä silloin, kun velallinen on noudattanut ohjelman loppuun, että silloin, kun ohjelma on määrätty raukeamaan ja velallinen sittemmin hakee velkajärjestelyä uudelleen. Jos velallinen on aiemmin hakenut velkajärjestelyä, mutta velkajärjestelyhakemus on hylätty, peruutettu tai jäänyt sillensä, ei velkajärjestelylle ole tämän kohdan mukaista estettä.
Velkajärjestelylain 42 §:n 4 momentin 1 kohdan mukaan maksuohjelma voidaan määrätä raukeamaan velkojan hakemuksesta, jos velallinen on olennaisesti laiminlyönyt maksuohjelman noudattamisen ilman hyväksyttävää syytä.
Vähäisten saatavien maksu ei vaaranna liiketoiminnan uudelleenjärjestelyä 6 artiklan 4 kohdan a alakohdan tarkoittamalla tavalla, ja selvittäjän hyväksymää vähäisten saatavien maksua voidaan pitää myös direktiivissä tarkoitetulla tavalla asianmukaisesti perusteltuna. Lisäksi direktiivi kieltää ainoastaan perintätoimet. Johdanto-osan kappaleen 39 mukaisesti kansallisen lainsäädännön määriteltäväksi jää, millaiset velat velallinen saa vapaaehtoisesti maksaa. Direktiivissä ei ole kuittausta koskevia säännöksiä.
18 artikla. Muiden uudelleenjärjestelyyn liittyvien liiketoimien suojaaminen.
Yrityssaneerauslain 2 §:n 2 momentin 3 kohdan mukaan saneerausmenettelyn kohteena ei voi olla selvitystilassa oleva yhtiö, osuuskunta tai säätiö.
Johdanto-osan kappaleen 55 mukaan täysimääräiseksi saatavien suoritukseksi riittää, että saatavan pääoma ja vakuudellisten velkojien tapauksessa vakuuden arvo on suojattu. Siten esimerkiksi korkoja voidaan leikata.
Yrityssaneerauslain 5 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan hakemuksen saneerausmenettelystä voi tehdä velkoja tai useampi velkoja yhdessä, ei kuitenkaan velkoja, jonka saatava on riitainen perusteeltaan tai olennaiselta osin määrältään taikka muusta syystä epäselvä. Hakemuksen voi 1 momentin 3 kohdan mukaan tehdä myös se, jolle velallisen maksukyvyttömyys muun seikan kuin osakkuuden vuoksi todennäköisesti tulisi aiheuttamaan saamisoikeuteen perustuvia taloudellisia menetyksiä.
Yrityssaneerauslain 45 §:n 1 momentin nojalla vakuusvelkojen, mukaan lukien yrityskiinnityksen haltijan vakuusvelkaosuus, osalta on sallittua toteuttaa esimerkiksi korkoihin ja maksuaikatauluun liittyviä järjestelyjä, mutta vakuudellisen velan pääoma on turvattu koko vakuuden arvoon asti kuten johdanto-osan kappaleessa 55 mainitaan. Johdanto-osan kappaleesta ilmenevin tavoin esimerkiksi korkoihin liittyvät järjestelyt eivät loukkaa ehdottoman etuoikeuden sääntöä. Siten tilannetta, jossa direktiivin mukaista ehdottoman etuoikeuden sääntöä vakuudellisten saatavien vahingoksi loukattaisiin, ei voi Suomessa syntyä.
Velkajärjestelylain 31 a §:n 1 momentissa todetaan, että jos velkojana on yksityishenkilö, maksuohjelman kesto voidaan hänen vaatimuksestaan määrätä jatkumaan enintään kaksi vuotta sen jälkeen, kun maksuohjelma on muiden tavallisten velkojen osalta päättynyt. Jos velallinen säilyttää omistusasuntonsa, tämä kahden vuoden aika voidaan määrätä alkamaan myöhemmästäkin ajankohdasta kuin siitä, kun maksuohjelma on tavallisten velkojen osalta päättynyt. Edellytyksenä ohjelman jatkamiselle on, että sitä voidaan pitää kohtuullisena ottaen huomioon yksityisvelkojan saatavan peruste ja määrä, hänen taloudellinen asemansa sekä velallisen olosuhteet.