Jos avioliitto on solmittu vieraassa valtiossa, sen tunnustaminen voi tulla arvioitavaksi Suomessa. Ulkomaisen avioliiton tunnustamisesta säädetään avioliittolaissa. Lähtökohtana on se, että ulkomailla solmittu avioliitto tunnustetaan, jos avioliitto on pätevä sen solmimismaassa tai maassa, johon puolisoilla on asuinpaikka- tai kansalaisliittymä (115 §). Laissa säädetään myös tilanteista, joissa olettama on käänteinen ja tunnustamiselta edellytetään erityisiä syitä (116 §). Nämä tilanteet koskevat sitä, että vihkiminen on toimitettu kihlakumppanin kuoltua tai olematta henkilökohtaisesti saapuvilla tai että avioliitto on syntynyt ilman varsinaista vihkimistä. Ulkomainen avioliitto voidaan avioliittolain 139 §:n mukaan jättää tunnustamatta, jos sen pitäminen pätevänä johtaisi Suomen oikeusjärjestyksen perusteiden vastaiseen lopputulokseen (ordre public).
Avioliittojen pätevyyden tunnustamista koskevat määräykset ovat sopimuksen 7―15 artiklassa. Avioliitto on sopimuksen mukaan tunnustettava, jos se on pätevästi solmittu vihkimisvaltion oikeusjärjestyksen mukaan. Avioliiton tunnustamisesta voidaan kieltäytyä sopimuksessa luetelluin perustein. Nämä ovat ordre public -perusteen lisäksi voimassa oleva avioliitto, biologisen polveutumisen tai lapseksiottamisen kautta syntynyt lähisukulaisuus, avioliittoon vaadittavan iän tai ikää koskevan erivapauden puuttuminen, psyykkinen kyvyttömyys suostumuksen antamiseen tai vapaaehtoisen suostumuksen puuttuminen. Perusteen on tullut olla voimassa avioliiton solmimisen ajankohtana siinä valtiossa, jossa tunnustamista haetaan.
Esityksessä ehdotetaan, että avioliittolakiin lisätään säännökset avioliiton kumoamisesta. Avioliiton kumoaminen on avioeroon nähden vaihtoehtoinen menettely pakottamalla solmitun avioliiton purkamiseen.
Ehdotetun lainsäädäntömuutoksen alaan kuuluvien tapausten määrästä, luonteesta tai nykyisestä soveltamiskäytännöstä ei ole kattavaa tietoa, koska ulkomaisen avioliiton tunnustaminen voi edellä jaksossa 2.3 selostetun mukaisesti tulla esille hyvin monen eri asian yhteydessä ja eri viranomaisissa. Tapaukset ovat myös moninaisia. Näistä syistä ei ole mahdollista selkeästi ennakoida, missä määrin ehdotettu lainsäädäntömuutos tosiasiassa muuttaa tapausten arviointien lopputuloksia, jos niitä verrataan nykyisen lainsäädännön perusteella tehtyihin tunnustamisratkaisuihin. Suomalaista lainsäädäntöä kiertäen tapahtunut ulkomainen avioliitto voidaan jo nyt jättää tunnustamatta ehdottomuusperiaatteen nojalla. Alaikäisavioliittojen poikkeusluvan poistaminen Suomessa solmituilta avioliitoilta vuonna 2018 on myös voinut johtaa soveltamiskäytännön kiristymiseen ulkomaisten alaikäisavioliittojen tunnustamisenkin osalta. On siten mahdollista, että ehdotetulla lainsäädäntömuutoksella ei ole vaikutusta tunnustamisratkaisujen lopputulokseen.
Avioliiton tunnustamiseen liittyvillä ratkaisuilla on merkittävä vaikutus henkilöiden yksityiselämään. Ratkaisujen vaikutukset ovat usein välillisiä ja vaikutukset ulottuvat avioliiton alaikäisenä solmineeseen henkilöön, hänen aviopuolisoonsa ja puolisoiden lapsiin. Jos ulkomaista avioliittoa ei tunnusteta, henkilö ei voi esimerkiksi saada avioliittoon perustuvaa etuutta tai oikeutta. Avioliiton tunnustaminen vaikuttaa myös siihen, katsotaanko puolisoiden lapsi avioliitosta syntyneeksi. Avioliiton tunnustaminen on esikysymys lapsen isyyttä koskevan asian selvittämisessä. Se liittyy siten kysymykseen siitä, onko lapsella isää. Lapsen asema vaikuttaa puolestaan muun muassa hänen perintöoikeuteensa. Vaikutukset ovat laajakantoisia ja voivat tulla esille vasta vuosien kuluttua.
Yhtenä vaihtoehtona on harkittu sääntelyä, jossa ulkomailla alaikäisenä solmittu avioliitto tunnustetaan pyynnöstä vasta sitten, kun puolisot ovat täysi-ikäisiä. Tämä aiheuttaisi kuitenkin osapuolille hankalan välitilan. Sinä aikana alaikäinen puoliso joutuisi kohtaamaan samat oikeudelliset ongelmat kuin silloin, kun avioliittoa ei tunnusteta lainkaan.
YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksessa on vahvistettu nimenomaan lapsille kuuluvat ihmisoikeudet. Vuonna 1989 hyväksytty sopimus tuli Suomessa voimaan vuonna 1990 (SopS 59–60/1991). Sopimuksen toteutumista valvoo YK:n lapsen oikeuksien komitea. Komitea julkaisee yleiskommentteja sopimuksen artiklojen tulkinnasta. Sopimusvaltiot ovat sitoutuneet ryhtymään kaikkiin tarpeellisiin lainsäädännöllisiin, hallinnollisiin ja muihin toimiin sopimuksessa tunnustettujen oikeuksien toteuttamiseksi ja turvaamaan ne yhtäläisesti kaikille niiden lainkäyttövallan alaisille lapsille.