Viranomaisten valitusoikeus kuuluu hallintoprosessin keskeisiin perusrakenteisiin. Siinä missä asianosaisten valitusoikeus turvaa osaltaan yksityisen oikeuksia julkista valtaa vastaan ja muita yksityisiä intressejä, viranomaisen valitusoikeus turvaa osaltaan erisuuntaisten yhteiskunnallisten intressien toteutumista.
Käytännössä päätöksen tehneen viranomaisen asema rinnastuu hallintolainkäyttölain menettelysäännöksissä monessa suhteessa asianosaiseen. Tältä viranomaiselta pyydetään lausunto valituksen johdosta. Jos asiassa järjestetään suullinen käsittely, päätöksen tehnyt viranomainen kutsutaan tähän käsittelyyn ja sillä on myös oikeus nimetä todistajia. Oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskevissa säännöksissä päätöksen tehnyt viranomainen rinnastetaan asianosaiseen niin, että sille voi syntyä kulujen korvausvelvollisuus samalla tavoin kuin asianosaisena olevalle viranomaiselle.
3) valitusluvan myöntämiseen on muu painava syy.
Oberverwaltungsgericht tutkii alemman oikeusasteen ratkaisut sekä oikeus- että tosiasiakysymysten osalta. Bundesverwaltungsgericht sen sijaan on luonteeltaan kassaatiotuomioistuin, ja se tutkii pääsääntöisesti vain oikeuskysymyksiä. Oberverwaltungsgerichtit ovat osavaltiokohtaisia, mutta Bundesverwaltungsgericht toimii liittovaltiotasolla ja se on toimivaltainen vain liittovaltion oikeuteen liittyvissä asioissa. Bundesverwaltungsgericht toimii lisäksi ensi asteena joissakin erikseen määritellyissä tapauksissa.
Viranomaisen tekemä hallintopäätös on pääsääntöisesti täytäntöönpanokelpoinen muutoksenhausta huolimatta. Tuomioistuin voi kuitenkin kieltää päätöksen täytäntöönpanon (interim relief) asianosaisen vaatimuksesta. Lisäksi tuomioistuin voi päättää muista turvaamistoimista, kuten esimerkiksi erilaisista kieltomääräyksistä ja tutkimusten suorittamisesta. Turvaamismääräyksen voi tietyin edellytyksin antaa jo ennen pääasian vireille tuloa.
Järjestelmissä on eroa sen suhteen, onko prosessin pääasiallinen muoto suullinen vai kirjallinen. Maissa, joissa hallintoprosessi on lähempänä siviiliprosessia, suullisuus on todennäköisemmin pääsääntö (Saksa, Tanska, Iso-Britannia, Ranska), kun taas kirjallinen muoto on tyypillisempi esimerkiksi Ruotsissa. Kuitenkin sekä kirjallista että suullista käsittelyä voidaan hyödyntää kummassakin mallissa.
Suullista käsittelyä koskevien tarkempien prosessisäännösten puuttuminen on johtanut siihen, että suullisen käsittelyn kulussa voi olla eri hallinto-oikeuksien kesken eroja, jotka eivät liity pelkästään asian laatuun tai siihen, käyttävätkö oikeudenkäynnin osapuolet lainoppinutta asiamiestä tai avustajaa. Menettelysäännösten yleispiirteisyys voi vaikeuttaa asianosaisten ja heidän asiamiestensä tai avustajiensa valmistautumista suulliseen käsittelyyn. Sama koskee katselmusta.