Vuonna 1987 voimaan tullut hallintolaki (forvaltningslov) ei sisällä yleissäännöksiä hallinnollisesta muutoksenhausta eikä oikaisusta. Muutoksenhaku toiselle hallintoviranomaiselle tarkoittaa yleistä, lautakuntapohjaista muutoksenhakujärjestelmää. Muutoksenhakulautakuntia (ankenævn) on lukuisia. Järjestelmästä käytetään nimitystä administrativ rekurs, jota koskevat säännökset perustuvat erityissääntelyyn. Käytännössä suurin osa hallintopäätöksistä voidaan saattaa tällaisen uudelleenharkinnan (efterprǿvelse) kohteeksi. Suurin osa hallintoasioita käsittelevästä erityislainsäädännöstä mahdollistaa muutoksen hakemisen erilliseltä lautakunnalta. Tämä saattaakin olla pakollinen vaihe ennen oikeusprosessia (esim. veroasioissa). Jos tällaista erillistä muutoksenhakulautakuntaa ei ole, juttu menee suoraan tuomioistuimeen.
Vesi- ja ympäristöasioissa on mahdollista järjestää katselmusta kevyemmässä kokoonpanossa tehtävä tarkastus. Mahdollisuus tarkastuksen järjestämiseen tietyn tosiseikan toteamiseksi voisi olla tarpeen muissakin asiaryhmissä.
Hallintoriita-asian käsittelyn pohjana ei ole viranomaisen hallintopäätöstä perusteluineen niin kuin valitusasioissa. Hallintoasioiden asianmukaisen käsittelemisen ja muutoksenhakujärjestelmän tarkoituksenmukaisuuden kannalta hallintotuomioistuimen käsiteltäväksi tulisi ohjautua vain asioita, joissa asiaa on ensin selvitetty riittävästi hallintoviranomaisessa. Sen vuoksi lähtökohtana on hallintoasian selvittäminen ja päätöksen tekeminen hallintoviranomaisessa sekä muutoksen hakeminen tähän päätökseen hallinto-oikeudessa.
Viranomaisten valitusoikeus kuuluu hallintoprosessin keskeisiin perusrakenteisiin. Siinä missä asianosaisten valitusoikeus turvaa osaltaan yksityisen oikeuksia julkista valtaa vastaan ja muita yksityisiä intressejä, viranomaisen valitusoikeus turvaa osaltaan erisuuntaisten yhteiskunnallisten intressien toteutumista.
Todisteellisessa tiedoksiannossa yleisimmin käytettyä saantitodistusmenettelyä on pidetty käytännössä raskaana menettelynä tuomioistuinten kannalta, sillä se aiheuttaa runsaasti hallinnollista työtä ja kustannuksia. Saantitodistusmenettely ei ole vaivaton myöskään tuomioistuimessa asioivan näkökulmasta, sillä se edellyttää asiakirjan noutoa määräajassa postitoimipaikasta. Välitoimien tiedoksiannossa on hallintotuomioistuimissa käytetty myös varsinaista saantitodistusta kevyempää menettelyä, jossa asiakas palauttaa kirjeen mukana lähetetyn vastaanottotodistuksen tuomioistuimelle. Tällaisen menettelyn käytöstä ei ole säännöksiä.
Järjestelmissä on eroa sen suhteen, onko prosessin pääasiallinen muoto suullinen vai kirjallinen. Maissa, joissa hallintoprosessi on lähempänä siviiliprosessia, suullisuus on todennäköisemmin pääsääntö (Saksa, Tanska, Iso-Britannia, Ranska), kun taas kirjallinen muoto on tyypillisempi esimerkiksi Ruotsissa. Kuitenkin sekä kirjallista että suullista käsittelyä voidaan hyödyntää kummassakin mallissa.
Suullista käsittelyä koskevien tarkempien prosessisäännösten puuttuminen on johtanut siihen, että suullisen käsittelyn kulussa voi olla eri hallinto-oikeuksien kesken eroja, jotka eivät liity pelkästään asian laatuun tai siihen, käyttävätkö oikeudenkäynnin osapuolet lainoppinutta asiamiestä tai avustajaa. Menettelysäännösten yleispiirteisyys voi vaikeuttaa asianosaisten ja heidän asiamiestensä tai avustajiensa valmistautumista suulliseen käsittelyyn. Sama koskee katselmusta.